torstai 13. lokakuuta 2016

It's called a hustle, sweetheart


Suden Sade on ollut pienen iäisyyden hiljaa, heitteillä ja hunningolla. En ala tässä vaiheessa kertaamaan ihan kaikkia villejä elämänmuutoksia, mitä yltiöpäisen kiireiseen vuoteen on mahtunut - sillä niitä on melkoisesti - mutta ajattelin jakaa nyt kaikista tärkeimmän.

Aloitan tohtoriopinnot ja väitöskirjani työstämisen tänä syksynä. Tämä tarkoittaa paitsi sitä, että palaan tutkimaan lastenkirjallisuutta ja -animaatioita, myös sitä, että Suden Sade aktivoitunee jossain vaiheessa uudestaan tuoreella tarkastelukulmalla. Blogi palaa siis alkuperäiseen käyttötarkoitukseensa, tukemaan omaa analyyttista työskentelyäni. 

Edellisiä tekstejäni en tule hävittämään, sillä osa niistä on edelleen hyvinkin käyttökelpoisia. 

Olen aika innoissani. Maltan tuskin odottaa, että pääsen katsomaan päivät pitkät piirroselokuvia. Tuskinpa niihin ehtii kyllästyä, vaikka tutkimustyöhon tulee vierähtämään useampi vuosi.

tiistai 8. maaliskuuta 2016

Kertomuksia harrastussaralta - Nose Work

Juuri kun menin kitisemään siitä, ettei täällä ole enää minkäänlaisia koiraharrastusmahdollisuuksia, rukouksiini vastattiin. Mudin hermoja raastaneen piinallisen tylsän kauden jälkeen löysimme kuin löysimmekin mielekästä tekemistä, josta olen nyt itsekin todella innostunut. Toki sitä ennen esimerkiksi yritimme leikkiä erämaan valloittajia huskyvaljaiden ja potkukelkan kanssa, vaan Nottepa pisti piutpaut moiselle fyysiselle hommalle. Se nimittäin haluaa kulkea tiukasti potkukelkan vasemmalla puolella, minun reiteni kohdalla, kuten olen sille niin monta vuotta tottelevaisuudessa iskostanut. Joskus vanha koira ei tosiaankaan opi uusia temppuja… Tai sitten tekemisen pitää olla yksinkertaisesti niin motivoivaa, että sitä viitsii lähestyä itsenäisemmin.

Petoeläin.

Itsenäisyyttä kysytään myös Nose Workissa, jonka aloitin Notten kanssa muutama viikko sitten paikallisen homekoirayrittäjän vetämällä kurssilla. Nose Work (eli kansankielisesti ’nenätyöskentely’) on verrattain uusi laji, joka syntyi Yhdysvalloissa vuonna 2008. Nose Work sopii kaikenikäisille, -rotuisille ja -kokoisille koirille. Laji ei vaadi erikoistaitoja koiralta tai ohjaajalta, mutta perushallinnan tulisi olla kunnossa. Nose Workissa koira työskentelee ainoastaan ohjaajansa kanssa, joten koira voi harrastaa nenätyöskentelyä, vaikka ei olisi koirasosiaalinen tai esimerkiksi pelkäisi hieman ihmisiä. (Notte ei ole koskaan innostunut toisista koirista eivätkä muut ihmiset sitä kiinnosta millään tavalla, joten tämä sopii ainakin meille kuin hansikas paleltuneeseen kouraan.) Nose Work sopii jopa kuurolle tai sokealle koiralle. Esimerkiksi Notten näkö on todettu eläinlääkärissä hieman kehnoksi (hahmotuskyky on voimakkaan hajataiton vuoksi toisinaan heikko), mikä oikeastaan saa sen nuuskuttelemaan treeneissä kahta innokkaammin.
 
Nuuh nuuh!

Lajin monipuolisuudesta kertonee se, että esimerkiksi meidän ryhmässämme on hyvin monentyyppistä koiraa: löytyy kaksi karvaisempaa kaveria, vielä pentuikäinen schapendoes ja varovainen polski owczarek nizinny, ujo lapinporokoira sekä tomera snautseri. Näistä Notte edustaa ryntäilyosastoa. Nose Work -kurssilla pyrimme opettamaan koirat etsimään erilaisia tiloja hajuaistiinsa turvautuen, sekä lopuksi tunnistamaan yhden hajun. Hajun ilmaisun opettamisen jätämme todennäköisesti kokonaan pois, sillä tässä vaiheessa on tärkeää, että koirat todella harjaantuvat etsimään vaikka tyhjää seinää ja myös ymmärtämään, mitä niiltä vaaditaan - oma-aloitteista etsimistä. Myöhempiä ”vääriä hälytyksiä” olisi toisin sanoen vaikeampi lähteä korjaamaan. Tässä lajissa ohjaaja on mahdollisimman näkymätön, ja koira on se tähti.

Virallisissa Nose Work -kokeissa (joita tällä hetkellä ei ole järjestetty Suomessa vielä ainuttakaan) etsintä suoritetaan neljässä eri osiossa, joissa koirat laitetaan esimerkiksi etsimään hajuja sisä- ja ulkotiloista sekä autosta. Kisaluokkia on kolme. Luokkien vaativuus kasvaa etsittävien hajujen määrän kasvaessa ja piilojen sekä ympäristöjen vaativuudessa. Kisatessa koira on koko ajan kytkettynä, minkä vuoksi jo harjoittelun aloittaessa suositellaan käyttämään tietynlaista hihnaa tai esimerkiksi valjaita koiran ehdollistamiseksi. Ensimmäisessä luokassa etsittävänä hajuna on eucalyptus (jota mekin juuri harjoittelemme tunnistamaan), toisessa luokassa eucalyptus ja laakerinlehti, ja kolmannessa luokassa tuoksuihin lisätään vielä laventeli.  Nimistään huolimatta hajut eivät ole eteerisiä öljyjä, vaan erikoisuutoksia eli hydrolyyttejä. Ihmisille tarkoitetut hajusteet kun olisivat koiran tarkalle nenälle turhankin vahvoja. Koirakko voi osallistua kokeeseen, kun koira on suorittanut hyväksytysti hajutestin. (Missä korostuu entisestään se, että hajun tulee olla kunnolla iskostettuna.) Kurssinvetäjämme kertoi, että koiran tulee pystyä ilmentämään haju jopa 20 cm tarkkuudella. Sylikoirat, kuten chihuahuat, voidaan opettaa etsimään siten, että omistaja nostaa ne tarvittaessa korkeammalle.


Ensimmäisellä kokoontumiskerralla harjoittelimme yksinomaan namupalojen etsimistä: niitä leviteltiin pitkin ja poikin lattioita ja erilaisia tasoja. Samalla tutustuimme uuteen tilaan, jota ainakin osa koirista tuntui arastelevan. Nameja kiinnitettiin myös voin avulla seiniin, jotta koirat omaksuivat myös pintojen tutkimisen. Etsimisessä koirien reaktioiden tarkkailu on tärkeää, sillä kehunhetki on jo koittanut, kun hajuun reagoidaan. Kuumana tyyppinä ainakin Nottelle tyynempi innostaminen sopii paremmin. Ohjaajan on myös varottava, ettei vahingossa nykäise hihnasta tai anna vääriä signaaleja siitä, ettei koira muka saisi kulkea suuntaan, josta etsittävää löytyy. Olemmekin jo harjoitelleet myös sitä, että koira osaa hakeutua namien luokse, vaikka ohjaajan rintamasuunta olisi tyystin erilainen. Tämäntyyppinen kehonhallinta korostuu esimerkiksi agilityssä.

Hajuun ehdollistaminen on myös tapahtunut namien avulla. Eucalyptusuutetta lisätään yksi pisara esimerkiksi huopatassuun, joka liimataan vaikkapa pahvilaatikkoon. Toistaiseksi olemme ottaneet harjoituksia siten, että nami ja haju ovat samassa paikassa, esimerkiksi vierekkäin kiinnitettynä seinään. Meitä on myös neuvottu kiinnittämään koiran ruokakuppiin vastaava hajulätkä, jolloin koira jo pelkästään aterioidessaan oppii yhdistämään eucalyptuksen tuoksun syötävään. Ahneelle koiralle, kuten Nottelle, tämä on toiminut todella hyvin. Notte on itseasiassa niin innokas, että sille hajulätkän pitää olla piilossa (esim. toisella puolella jotain tasoa, missä palkka on), tai muuten koira pistelee senkin poskeensa. Vaikka useimmiten hajupiiloja tulee tehtyä itse, olisi hyvä pyytää välillä toista ihmistä tekemään koiralle jemmoja, ettei koira iskostu etsimään ainoastaan oman ihmisen hajuja. Piilojen olisi hyvä olla myös sellaisia, että ne eivät ole silminnähden aivan ilmeisesti havaittavissa (kuten esim. valkoinen lätkä mustalla taustalla jne.), ettei koira etsisi yksinomaan katseellaan.

Olen ollut suorastaan hämmästynyt, minkälainen luonnonlahjakkuus Nottesta on kehkeytynyt. En ole koskaan esimerkiksi tehnyt sille jälkeä, mitä nyt nameja piilotellut silloin tällöin kämppään koko sen eliniän. Nenätyötä tehdessä Notten keskittymiskyky on rautaa ja yllätyksekseni laji saa sen samalla tavalla rentoutumaan ja rauhoittumaan kuin toko. Muutakin uutta käyttäytymistä on ilmentynyt. Esimerkiksi jo ulkoillessa Notte saattaa nousta takajaloilleen haistellakseen puiden ylempiä oksia, mitä se ei ole tehnyt koskaan aikaisemmin. Olemme ottaneet tavaksi syödä nappuloita (tai Notte syö, minä en) kummallisissa paikoissa, kuten saunan lauteilla, jotta koira oppisi rohkeasti kiipeilemään ja tutkimaan. En näkisi mahdottomana, että kun ensimmäiset kisat Suomeen saadaan, mekin osallistuisimme. Tai ainakin lähtisin katsojaksi. Tämä kun on niin jännittävää ja ennen kaikkea hauskaa!
 
Lisätietoa: Nose Work Finland

 
 
Lopuksi voisin vielä Taunon osalta mainita sen, että tappijalasta tuli hiljattain Kennelliiton virallinen kaverikoira. Olemme vierailleet tähän mennessä palvelutalolla ja lastentapahtumassa, ja olen erittäin ylpeä myös pikkuketusta! Siitä kuitenkin lisää joskus myöhemmin. 


torstai 25. helmikuuta 2016

Lassie & Rin Tin Tin -sarjakuvalehdet

Tähän postaukseen yritin koota jonkin verran informaatiota Lassie ja Rin Tin Tin -sarjakuvalehdistä. Ensi alkuun voisin lyhyesti esitellä kummatkin koirasankarit. 


Lassie on englantilaiskirjailija Eric Knightin luoma fiktiivinen koirahahmo, joka esiintyi ensi kerran vuonna 1940 Knightin romaanissa Lassie Come-Home (suom. Lassie palaa kotiin). Ensimmäinen Lassie-elokuva nähtiin valkokankailla jo vuonna 1943, ja sittemmin elokuvia on kertynyt reilu kymmenkunta, uusimpana vuoden 2005 elokuva Lassie (kuvassa), joka perustui alkuperäistarinaan. Collieita itsekin kasvattaneen Knightin kirja kertoi tietenkin urhean skotlanninpaimenkoiran pitkästä taipaleesta takaisin kotiin. Sittemmin Lassie on päässyt nauttimaan lukuisista juonikuvioista ja seikkailuista muun muassa radiossa ja televisiossa. Lassie on maailmankuulu hahmo, ja se on saanut oman jaksonsa jopa Simpsoneihin (jossa koiran ylivertaista älykkyyttä irvataan mm. sillä, että se osaa itse käydä vessassa). Yhdysvalloissa Lassie-sarjakuvaa julkaisi Dell Comics vuosina 1950-1962 sekä Gold Key Comics vuosina 1962-1969. 


Rin Tin Tin on itselleni vähemmän tutumpi sankarihahmo. Tarkoitukseni on ollut lukea Susan Orleanin kirja Rin Tin Tin - The Life and the Legend, mutta en ole vielä oikein löytänyt teokselle aikaa. Rin Tin Tin oli kuitenkin oikeasti olemassaollut saksanpaimenkoira, joka syntyi Ranskassa 1918. Amerikkalainen sotamies Lee Duncan pelasti Rintyn ja tämän siskon Nannetten ensimmäisen maailmansodan tuoksinoista ja päätti viedä koirat mukanaan Amerikkaan. Opetettuaan koirille lukuisia temppuja hän vaikuttui niiden älykkyydestä. Valitettavasti Nannette menehtyi matkalla Kaliforniaan. Hollywoodissa Duncan vakuuttui, että Rin Tin Tin temppunumeroineen voisi saada suosiota valkokankaalla. Rintyn ura syöksähti nousuun sellaisella vauhdilla, että on usein väitetty koiran pelastaneen tuolloin konkurssin partaalla sinnitelleen Warner Bros -yhtiön. Rin Tin Tin kuoli vuonna 1932, vain vuosi viimeisimmän elokuvansa (The Lightning Warrior) kuvauksien jälkeen. Rin Tin Tin oli myös yksi harvoista aikansa filmitähdistä, jotka menestyivät sekä mykkä- että äänielokuvissa alan tekniikan myllerryksen vallitessa. Dell Comics julkaisi Rin Tin Tin -sarjakuvaa vuosina 1954-1957 ja nimellä Rin Tin Tin and Rusty vuosina 1957-1961. Myös Gold Key Comics julkaisi yhden Rin Tin Tin and Rusty -albumin vuonna 1963.



Suomessa Lassie -sarjakuvalehti ilmestyi ensi kerran vuonna 1957. Vuodesta 1958 vuoden 1959 loppuun lehti ilmestyi vuorokuukausin Rin Tin Tin -lehden kanssa. Vuonna 1960 Rin Tin Tin sai oman lehtensä, ja Lassie jatkoi omanaan. Lassie ilmestyi vuoteen 1965 asti, ja lisäksi sitä julkaistiin vuosina 1972-1973 ja 1980-1982. Sattumalta tämä käsiini saamani kappale (3/1982) on juuri viimeinen lehti. 




Lehdessä on kolme tarinaa, joista jokaisessa Lassie pelastaa pulassa olevat ihmiset. Ensimmäisessä Lassie narauttaa salametsästäjät, jotka liikkuvat vilpillisesti perheen mailla. Seuraavaksi ollaankin jo kilpalaukkaratojen maailmassa, ja Lassie pelastaa hevosen lopetukselta ja tuo yhteen isän ja pojan. Viimeisessä tarinassa kaksi poikaa meinaavat hukkua uhkarohkean vedonlyönnin seurauksena, mutta ei hätää - kultaturkkimme on aina paikalla. Lassien omistaja on tietenkin pieni Timmy-poika. En voi olla ihmetelemättä sarjakuvan puhekuplissa käytettyjä tikkukirjaimia, joista väistämättä tulee mielikuva, että koko ajan huudetaan. Sarjakuva hyödyntää mukavasti koiran näkökulmaa asettelussaan. 



Rin Tin Tinin julkaisu puolestaan jatkui Suomessa ainakin vuoteen 1964 asti, mutta lehti on ilmestynyt uudestaan myös joskus 70-luvulla. Ensimmäisissä sarjakuvatarinoissa Rinty seikkaili Kanadan ikimetsissä eränkävijämiehen ja inuiittipojan kanssa. Koska tämä juonikuvio ei korreloinut suositun tv-sarjan juonen kanssa, pian Rin Tin Tin pääsikin ratkomaan pulmia Rusty-pojan kanssa villiin länteen. Myös tämänkin lehden (Lassie/Rin Tin Tin ja Rusty 9/1958) tarinat pureutuvat sotilastukikohtaan, jossa Rusty ja Rin Tin Tin työskentelevät jonkinlaisina kunniasotilaina. Rin Tin Tin auttaa ensimmäisessä tarinassa ottamaan kiinni vaunuryöstäjät, jälkimmäisessä pysäyttää vankikankurin. Keskellä on omituinen, Rintyyn liittymätön lyhytsarjakuva Paul Bunyan jr:stä, joka onnistuu nappaamaan rosvon ja pääsee kiitokseksi villiin länteen. Lehteä värittävät myös lyhyt novelli, tietoisku Etelä-Amerikan alkuperäisväestöstä ja takakannessa jonkinlainen keräilykuva jäniskoirasta. Lehden yleisilme on hieman suttuinen ja värit ovat paikoin levinneet, mutta tämä varmaan johtuu lähinnä lehden iästä.




Rintyn tuoma tuulahdus on kovin ylitestosterinen, ja jos näistä kahdesta pitäisi valita mieluisampi, kyllä kallistuisin Lassien puoleen, jonka selkkaukset tuntuvat äkkiseltään huomattavasti monipuolisemmilta. Rin Tin Tin kun kosiskelee jännityelementtejä, jotka tyyliltään eivät pure minuun: Yht'äkkiä kuului preeriasuden ulvonta. Red hyppäsi ylös ja hänen kätensä liikahti vaistomaisesti kuudestilaukeavaa kohti.