keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Ajatuksia Cocosta


Coco
2017, 105 min
ohjaaja: Lee Unkrich
Walt Disney Pictures / Pixar Animation Studios
Suomen ensi-ilta: 16.2.2018

Kävin sunnuntaina katsomassa Disney-Pixarin uusimman animaatioelokuvan Cocon. Koska ajatus elokuvateatterissa pyörähtämisestä syntyi niin pikaisessa tahdissa, päädyin vilkaisemaan suomenkielisen 2D-pätkän. Loppujen lopuksi versio kuitenkin kantoi itsensä hienosti näinkin, ja joku pieni lapsi ennätti kehaisemaan heti näytöksen jälkeen, että antaisi tekeleelle viisi tähteä. Sitä sopiikin pohtia.

Visuaalisesti elokuva on hyvin, hyvin kaunis. Mieleeni tulivat Leonid Afremovin värikylläiset maalaukset, joita joskus haluaisin oman kotini seinille. Oranssi luo upean kontrastin tummempaan iltahämärään, kuten ilmenee yllä olevassa julisteessa. Animointi on tuttuun tapaan erittäin laadukasta: sulavaa, eläväistä, ja vauhdikasta. Ilokseni panin merkille, kuinka materiaalina luu säilyi yhtä onttona, kovana ja jäykkänä, riippumatta siitä, kuinka palasiksi luurangot poukkoillessaan joutuivat. Se lisäsi henkihahmojen konkreettisuutta. Hauska lisä hahmopalettiin oli hupsu, kieltään roikottava meksikonkarvatonkoira Dante, joka muistutti minua viehättävistä amerikankarvattomistaterriereistä, jotka tapasin joskus. Elokuvan massiivisesta pituudesta huolimatta se oli rytmitetty hyvin, eikä tarinan aikana ennättänyt kyllästyä, vaikka tapahtumia alkoi jo ajatuksissaan ennustaa. Se taas johtui kertomuksen rakenteellisista elementeistä.


Tarina kertoo 12-vuotiaasta pojasta nimeltä Miguel. Tutustumme aluksi Miguelin sukupuuhun: hän muistelee, kuinka hänen isoäitinsä isoisä, kiertelevä kitaristi-muusikko hylkäsi vaimonsa Imeldan ja tämän pienen tyttären, Miguelin isoäidinäidin Cocon, eikä palannut enää koskaan. Siitäkös Imelda suivaantui: hän ryhtyi tekemään kenkiä, eikä perheessä ole sen jälkeen milloinkaan kuultu musiikkia, ja koko Riveran nykyinen suku koostuu suutareista. Paitsi että nyt nuori Miguel rakastaa kitaransoittoa, ja salaa haluaisi tulla muusikoksi.

Jo elokuvan ensimmäisten minuuttien kehittelemä asetelma sai minut hieman kiristelemään hampaitani. Elokuvan välittömät johtopäätökset ovat siis seuraavanlaisia:

▶ Tässä maailmassa on luontaista, että miehet lähtevät: heidän kuuluu kuljeskella, koska se on miehisyydelle ominaista

▶ Vastaavasti naiset haluavat väistämättä asettua aloilleen, huolehtia nuoremmista, kantaa vastuuta sekä tarvittaessa korjata miesten tekemät virheet

▶ Siitä huolimatta, että Miguelin suku on matriarkaalinen (perheen tämänhetkinen johtohahmo on Miguelin isoäiti), naiset näyttäytyvät tympeinä jäykkiksinä, jotka eivät osaa pitää hauskaa tai kuunnella lasten todellisia toiveita, koska heidän tehtävänsä on ylläpitää tätä järjestelmää (vrt. vanha käsitys jonka mukaan äiti vastaa lapsen perustarpeista, kuten ruuanlaitosta, kun taas isä huolehtii viihdytyksestä viemällä lapsen esimerkiksi huvipuistoon)

Vielä villimmäksi menee, sillä Miguel fanatisoi menneen maailman machoiskelmälaulaja Ernesto de la Cruzia (erinomainen roolisuoritus Waltteri Torikalta), ja rohkaistuu Erneston carpe diem-tyylisestä lausahduksesta eräässä mustavalkoisessa elokuvassa. Sen seurauksena Miguel päätyy kuolleiden päivänä (Día de Muertos) kuolleiden valtakuntaan, yrittäen epätoivoisesti löytää muusikkoisoisoisänsä saadakseen tältä siunauksen janoamalleen uralle kitaristina. 

Niinpä niin. Tässä on jälleen kerran elokuva, jossa isän toimet ja olemus ovat määrittäneet koko perheen toiminnan sukupolvien ajaksi (ei soiteta, lauleta, kuunnella musiikkia tai nautita musiikista), mutta jossa myös isän valinta on tarvittaessa riittävän autoritaarinen kumoamaan tämän järjestelmän niin kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan - muilla perheenjäsenillä ei sellaista rohkeutta tai vahvuutta ole, vaikka suurin osa suvusta on jo unohtanut, miksi musiikkia ylipäänsä vältellään. 


Kun kyse on nykyaikaan sijoittuvasta elokuvasta, asetelma herätti välittömästi mielenkiintoni: historiallisesti isänvalta on kiistatonta, mutta ei aivan samalla tavalla tänä päivänä. Tässä vaiheessa olisi ollut tavattoman helppoa tukeutua tekosyyhyn, että moinen miesvaltainen kulttuuri nyt vain varmaan sattuu kuulumaan Meksikoon. Asia ei kuitenkaan ole ihan niin yksinkertainen.

Kirjassa Animating Difference: Race, Gender and Sexuality in Contemporary Films for Children (2010) C. Richard King, Carmen R. Lugo-Lugo ja Mary K. Bloodsworth-Lugo kirjoittavat Disneyn kulttuurisesta omimisesta. Aihe ei ole nytkään aivan tuulesta temmattu, sillä Disney yritti saada tavamerkin Cocon alkuperäiselle nimelle Día de los Muertos. Eli rekisteröidä juhlapyhän. Järkyttävää!

Joka tapauksessa, kirjassa on kokonainen kappale siitä, miten amerikkalaisissa valtavirran piirretyissä esitellään latinokulttuuria (esimerkkeinä käytetään Disneyn Keisarin uudet kuviot, 2000 ja Dreamworksin Tie Eldoradoon, 2000 -elokuvia). Latinalaisamerikkalaisuutta voi tässä yhteydessä ajatella maantieteellisesti niputettuna sateenvarjoterminä, sillä sitä käytetään samalla tavalla kuin puhuttaessa esimerkiksi "afrikkalaisuudesta" - eli kärjistävänä ja yksioikoisena ilmaisuna. Meksikolaisiinkin viiitataan usein "latinoina", vaikka kyse on aivan omasta kulttuuristaan. Yhtä vaikeaa olisi yrittää määrittää, missä määrin "suomalaisuus" on yhteneväistä "eurooppalaisuuden" kanssa. 

Teoksessa tuodaan esiin, kuinka latinalaisamerikkalaisuus keksittiin uudelleen mediassa 2000-luvun taitteessa. Koettiin oikea latinobuumi, joka hyökyi aaltona populaarikulttuurissa, niin musiikissa kuin elokuvissakin. Koska Yhdysvaltojen latinoväkiluku kasvoi kohisten, latinot nähtiin mahtavana kulutusvoimana: tästä johtuen julkaistiin runsaasti tuotteita, joissa latinalaisamerikkalaisuus typistettiin valtavirran troopeiksi - sananen espanjaa siellä, sananen espanjaa täällä, jatkuva fiesta käyntiin, kyytipojaksi kulhollinen Salsa Doritoseja. King, Lugo-Lugo ja Bloodsworth-Lugo esittävät, että sama ilmiö ulottui piirrettyihin, ja että etenkin lastenanimaatiot pyrkivät tuolloin (ehkä osittain genren historiasta johtuen) "opettamaan", mitä latinalaisuus on Yhdysvalloissa, ja mitkä latinalaisuuden ja valkoisuuden perimmäiset erot ovat.

Coco on suuren mittaluokan animaatio, ja kahdeksannumeroisen budjettinsa ansiosta sitä on ennätetty kehua satsauksestaan sataprosenttisen meksikolaiseen henkilökavalkadiin. Tätä tutkimustaustaa vasten onkin mielenkiintoista tarkastella, missä määrin elokuva hyödyntää samankaltaisia etnisyyden esitystapoja kuin edeltäjänsä.


Tutkijoiden mukaan näissä elokuvissa latinohahmot esitellään tulisina, ärhäköinä, hämmentävinä, luihuina, juonittelevina, petollisina tai epäluotettavina petkuttajina. Hyvin sama kuvasto on käytössä myös Cocossa: elokuvan mies- ja naishahmot tipahtavat rajusti kolahtaen näihin lokeroihin. Naiset pauhaavat sylki roiskuen, miehet antavat katteettomia lupauksia.

Jopa kiltti Héctor, johon Miguel tutustuu (julisteessa vasemmalla), on ensivaikutelmaltaan kiihkeä ja epäilyttävä laitapuolen kulkija, huijari. Ainoastaan Miguel itse ja lapsen tasolle taantunut ikänestori Coco edustavat elokuvassa viattomuutta - kuten tutkijat huomauttavat, tällaisissa "valkopestyissä" elokuvissa "hyvä" ei-valkoisuus on parhaimmillaan juuri viatonta lapsenkaltaisuutta, pahimmillaan viatonta ja silti pahansuopaa, kuten kärsineen Héctorin tapauksessa. Toki Cocossa nähtävät henkilöhahmot eivät sinänsä ole latinoja, vaan nimenomaan meksikolaisia, mutta koska heidät esitetään sellaisten luonteenpiirteiden kautta, jotka länsimainen yhteiskunta median ansiosta mieltää latinalaisamerikkalaisiksi, heistä tulee juuri sellaisia, osaksi samaa stereotypiaa. 

Cocossa nähtävä kuolleiden päivä on vanha ja ikiaikainen perinne. Alkujaan tätä muistojuhlaa vietettiin kesällä, kunnes espanjalaisvalloittajien vaikutuksesta pyhä siirtyi marraskuulle vastaamaan ajankohdaltaan katolisia vainajien muistopäiviä. Tutkijat painottavat, että lastenanimaatioissa on hyvin tyypillistä, että (amerikkalais)historian alisteisia hetkiä katsotaan läpi sormien, jotta voidaan luoda siistitty versio menneestä ajasta ja kolonisaatiosta. Tässä tapauksessa juhlassa korostetaan sen "autenttista" meksikolaisuutta ilman, että valloittavat olisivat koskaan (väkivaltaisesti) puuttuneet pyhän viettoon. Päinvastoin: mitään kulttuurisia muutoksia ei ole milloinkaan tapahtunut, vaan juhlaa on aikojen alusta asti vietetty juuri näin.

Tutkijoiden mukaan tämänkaltaiset historialliset puolitotuudet rinnastetaan tai asetellaan vastakkain nykyaikaisten trooppien kanssa, jotta kulttuurin jatkuva muuttumattomuus korostuisi. Koska latinalaisamerikkalainen kulttuuri on aina ollut samankaltaista, myös latinalaisamerikkalaiset ihmiset ovat siis aina olleet sellaisia, kuin mitä mediassa olemme tottuneet näkemään: temperamenttisia, riehakkaan fiestahenkisiä, machoja.

Myös Coco on kyllästetty mariachi-musiikilla, sombreroilla ja lucha libre -naamioilla, yksittäisillä asioilla, jotka länsimaisessa valtavirran kulttuurissa tunnistetaan meksikolaisiksi. Asetelma korostaa sitä, että meksikolaiskulttuuri on kulutettavissa ja ostettavissa - molemmat elementtejä, jotka liittyvät voimakkaasti juuri amerikkalaisuuteen. Kun meksikolaisuutta lähdetään tällä tavoin työstämään osaksi valtavirtaa, sitä väistämättä pyritään survomaan osaksi valkoista kulttuuria. Koska "meksikolaisuus" itsessään typistyy konkreettisiksi asioiksi ja esineiksi, tyhjät kohdat täytetään valkoisilla arvoilla.

Miguel esimerkiksi on hyvin individualistinen hahmo, joka haluaa tallata oman polkunsa: erittäin näkyvä ideologinen arvo tyypillisissä amerikkalaiskertomuksissa. Ernesto de la Cruz järjestää sarastusspektaakkelinsa kuin areenakonsertin konsanaan, ja elokuvassa hehkuu vahvasti kapitalistinen kilpailuhenki: kuka saa myytyä eniten levyjä, kenen kappale/tuote menestyy parhaiten.

Summa summarum: palatakseni tekstin alkuun, Cocon mieskuva on monimutkaisempi, kuin äkkiseltään luulisi. Ehkä hedelmällisempää olisi pohtia sitä, miksi viktoriaaninen perherakenne ei hellitä otettaan vielä tälläkään vuosikymmenellä.

Kuvat: Disney, Pixabay