keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Tervetuloa uudistetuille sivuilleni!

Tämän postauksen tarkoitus on esitellä jo alkanutta tutkimustyötäni. Löydät päivitetyn kirjoittajaprofiilini tästä.

Bambi kohtaa isänsä metsässä äitinsä äkillisen kuoleman jälkeen. (Bambi, 1942)

Bambista kaikki alkoi. Pyörittelin eräs syysilta käsissäni itävaltalaiskirjailija Felix Saltenin kirjaa (Bambi, a Life in the Woods, 1923) ja mietin.

Olin juuri paria kuukautta aikaisemmin saanut päätökseen graduni ja maisterinopinnot, mutta gradu ei sittenkään ollut vastannut aivan sitä, mitä olisin halunnut saada luoduksi. Se oli vaatimuksiltaan lyhyehkö työ, eikä se tästä johtuen esitellyt mielestäni tarpeeksi kaikkea sitä, mitä olin oppinut. Minua turhautti. Toki opinnäytetyön tarkoitus ei ole toimia laveana oppimispäiväkirjana, vaan ilmentää opiskelijan kypsyyttä ja taitoa rakentaa uutta, täsmennettyä tietoa. Siitä huolimatta, olin saanut vuoden aikana haalittua valtavan määrän teoreettista taustamateriaalia, enkä ollut aivan varma, mihin voisin sitä tämän työn jälkeen enää kanavoida tai hyödyntää, koska gradussa sille ei ollut ollut tilaa. Mikään koulutus ei ole hukkaanheitetettyä aikaa, mutta kaipasin konkreettisia väyliä, joissa hyödyntää tutkimaani myös tulevaisuudessa. Tästä johtuen minulla nousi voimakas tunne siitä, että jotain oli jäänyt kesken, ja että oli paljon asioita, joista olisin halunnut vielä keskustella. (Vieläpä analyyttisemmin kuin kahvipöydässä kavereiden kesken.)

Bambi (1942) on mielestäni ainoa Disney-elokuva, joka onnistuu ensiluokkalaisesti luomaan alkuperäistarinalle uuden elämän valkokankaalle. Disneyn Bambin visuaalinen ympäristö ja sen ilmentämä estetiikka on henkeäsalpaavia. Vaikka eläimet ovatkin voimakkaasti tyyliteltyjä, metsä itsessään suorastaan huokuu (hyper)realismia. Jokainen sadepisara, lumihiutale tai tuulen tempoama putoava lehti on yksityiskohtaisuudessaan puhutteleva, luonnehtii käsitystämme luonnon kiertokulusta ja on miellyttävyydessään äärimmäisen kaunista katsoa. Puhun Bambin yhteydessä hyperrealismista, sillä elokuva ei ole todenmukainen tai aito kuvaus, vaan ennemmin tulkinta siitä, minkälaisena kuvittelemme tai haluaisimme nähdä luonnon ihanteellisimmillaan. Näkyvin esimerkki tästä mielikuvituksellisuudesta on tietenkin se, että eläimet puhuvat keskenään. Voimme toki aina leikitellä ajatuksella, että ne omaavat omanlaisen kielensä, kuten ihmiset. Lisäksi Disneyn versiossa vaaraa on siistitty, eikä puiden lomassa kuljeksi lainkaan petoeläimiä (edes kettuja, näätiä tai kärppiä, joihin oikeassa metsässä voisi törmätä) - ainoana uhkana nähdään ihminen.

Vaikka Saltenin pieni kirja, johon elokuva perustuu, on huomattavasti raa'empi ja väkivaltaisempi, sekin nojautuu tähän samaan antropomorfismiin, eli ihmisenkaltaistamiseen. Saltenin kuvailemassa metsäneläinten yhteiskunnassa on esimerkiksi paljon samankaltaisuuksia ihmisyhteiskuntaan moninaisine hierarkinoineen. Tutkija Frans De Waal käyttää Bambista inspiroituneena nimenomaan eläimiin kohdistuvasta antropomorfismista nimitystä 'bambification'. Näistä ominaisuuksistaan huolimatta Saltenin romaani on todellinen löytö: niin kummastuttavan riipivästi sen niukka kieli käsittelee pohdintoja elämään liittyvästä melankoliasta. Disneyn Bambissa taas mielestäni onnistuneinta on se, ettei elokuva tukahduta kirjan ajatusta, vaan stilisoi sitä entisestään toisessa mediassa, kadottamatta tätä herkkyyttä ja tunnesyvyyttä. Kummankin onnistuneisuus piilee niiden viihdyttävyydessä, eikä niitä missään nimessä tulekaan nähdä dokumentoituna luontoinformaationa.

Joka tapauksessa, minulle Bambi oli alku ja innostuksenlähde. Siitä sain kimmokkeen ja vahvistuksen sille, että halusin vilpittömästi tutkia ja vertailla ainakin näitä kahta, kirjaa ja elokuvaa. Jo pelkkä ajatus väitöskirjasta tuntui yhtäaikaisesti pelottavalta ja jännittävältä, mutta yhtä kaikki inspiroivalta haasteelta, jota kohti halusin kulkea. En silti saanut vieläkään oikein kiinni siitä, mikä olisi oikeanlainen näkökulma. Minulla tuli olla kysymyksiä, joita halusin selvittää, joihin halusin vastauksia, jotta työ pääsisi jaloilleen.

Disneyn Bambista on tehty jo verrattain paljon luontotutkimusta. Vuonna 2015 muuan amerikkalais-ranskalaistutkijaryhmä arvioi, että Disney-elokuvat voivat alati yksinkertaistuvilla luontokuvauksillaan etäännyyttää lapsikatsojaa luonnosta ja jopa vaikuttaa kielteisesti tämän asenteisiin luontoa kohtaan. Samoilla linjoilla on tutkija David Whitley, jonka näkemyksen mukaan söpöt ja herttaiset, hoivaviettiä herättelevät suurisilmäiset eläinhahmot vieraannuttavat meitä oikeasta luonnosta. Minun aikaisemmat taustani olivat puolestaan sukupuolentutkimuksessa, joten elähdytin ajatuksia, että tämä olisi jossain muodossa myös tuleva tutkimusnäkökulmani. Disney-naiset, etenkin prinsessat, ovat joutuneet ankaran tarkkailun alle viime vuosikymmeninä ja saaneet runsaasti kritiikkiä passiivisuudestaan. Kenties viimeisimpänä tutkimuksena vuonna 2016 kielitieteilijät Caren Fought ja Karen Eisenhauer selvittivät, että miehillä on on Disney-elokuvissa keskimäärin kolme kertaa enemmän vuorosanoja, vaikka elokuvan päähenkilönä olisi nainen. En kuitenkaan halunnut ryhtyä suoraan syömään samasta kauralaarista, joten jätin asian mietinnän alle löytääkseni jotain enemmän omaa, tutkimatonta ja tuntematonta. 

 
Simban isä Mufasa kuolee onnettomuudeksi naamioidun murhan turvin. (The Lion King, 1994)

Seuraavaksi ryhdyinkin kartoittamaan, mitä muita teoksia haluaisin mahdollisesti käsitellä Bambin rinnalla, ja herätellä mielessäni ajatuksia, miten kytkeä nämä toisiinsa. Yhdessä kirjassa ja yhdessä elokuvassa kun ei olisi ollut riittävästi materiaalia näin kattavaan ja kokonaisvaltaiseen tutkimukseen. Aloin hahmottelemaan mielessäni Disney-elokuvia, jotka perustuivat itseäni kiinnostaviin teoksiin. Ja koska olin tehnyt adaptaatiotutkimusta aikaisemminkin, tein tätä pohdintaa ensisijaisesti kirja edellä.

Rudyard Kiplingin Viidakkokirja (1894) oli piinannut minua siitä asti, kun jouduin jättämään sen pois gradustani. Alkuperäinen Carlo Collodin Pinokkio (1883) sekä J.M. Barrien luoma Peter Pan -hahmo vaikuttivat kiehtovilta, syntyiväthän teokset niin sanottuna lastenkirjallisuuden ensimmäisellä kultaisella aikakaudella, 1850-luvulta 1900-luvulle. Klassikot ovat aina olleet suuri heikkouteni, sillä nautin lukiessani suunnannäyttäjiä, trendien ja käsitysten aloittajia ja uudistajia. Puhuttaessa juuri lastenkulttuurista on myös tärkeä tunnistaa, että sen olemassaolo on verrattain tuore.

Käsityksemme lapsuudesta ihmisen eliniän parhaimpana ajanjaksona juontaa juurensa viktoriaaniseen aikakauteen (1837-1901). Tuolloin lapsuutta alettiin arvostamaan ja sen sijaan, että lapset olisi enää nähty "keskenkasvuisina aikuisina" eli miniatyyrityövoimana, oivallettiin, että lapsuudessa luotiin eväitä aikuisuuteen. Täten lapset henkisesti erotettiin aikuisista ja ajan oppineiden joukossa syntyivät ensimmäiset pohdinnat ja määritelmät siitä, mikä on lapsille "sopivaa" tai "kasvattavaa". Kunnon kansalaiseksi tultiin koulutuksella ja leikkien siivittämänä. Koska lapsi sai nyt keskittyä ensisijaisesti opintiehensä, hänet vapautettiin oikeista töistä. Toki tämä kuva on äärimmäisen siloteltu: kuvaus piti ehkä paikkansa keskiluokkaisten ja siitä ylempien lasten keskuudessa, mutta köyhempien luokkien lapsille todellisuus oli hyvin toisentyyppinen ja arki raskasta. Lastenkulttuuri nosti näyttävästi päätään, kun kirjojen lisäksi markkinoille alkoi tulvia muita tälle uudelle (parempiosaiselle) kohdeyleisölle räätälöityjä tuotteita, kuten leluja. Satujakin luettiin ja ymmärrettiin nyt eri tavalla: esimerkiksi Grimmin veljesten vuonna 1812 julkaistu satukokoelma kohdistettiin nimenomaan lapsiperheille, ilmentäen ja vahvistaen ajalle sopivaa käytöstä, moraliteetteja, arvomaailmaa, sekä sukupuolten välistä roolitusta. Aikaisemmin sadut olivat olleet ylemmän säädyn huvitusta ja ajanvietettä, lähinnä aikuisille suunnattua viihdykettä.

Disneyn, kuten monen muun populaarikulttuurisen nykyilmiön ilmentämän lapsuuden ylistämisen ja glorifioinnin voi paikantaa aina 1800-luvulle asti. Vertailun vuoksi, esimerkiksi keskiajalla käsiteltiin lapsuutta välttämättömänä pahana, ajanjaksona, jonka toivottiin loppuvan nopeasti, että varsinainen elämä pääsisi alkamaan. Se miksi haluan tässä tuoda esiin 1800-luvun lastenkulttuuria, liittyy siihen, että palasia tuosta menneestä ajanjaksosta on paikannettavissa myös Disney-elokuvien kuvauksessa (mihin palaan hetken kuluttua).

Moderneistä teksteistä minua puolestaan puhuttelivat esimerkiksi P.L. Traversin Mary Poppins (1934), Dodie Smithin The Hundred and One Dalmatians (1956) sekä Daniel P. Mannixin The Fox and the Hound (1967). Ihan kaikki näistä teksteistä eivät lopulta temaattisesti mahtuneet tarkemmin valitsemani sapluunan sisälle, mutta löysin kuitenkin hyvin monelle sopivan yhteisen nimittäjän.

 Tuhkimo hyvästelee isänsä. (Cinderella, 2015)

En ole aivan varma, mistä idea lopulliseen aihevalintaan sai alkunsa. Muistaakseni katselin Disneyn The Little Mermaidin (1989) Making of -dokumenttia, jossa tekijäryhmä korosti Arielin ja tämän isän, kuningas Tritonin suhteen merkitystä ja kuinka se lopulta kasvoi yhdeksi elokuvan keskeisimmistä teemoista. Elokuvassa Triton on ylisuojeleva, määräilevä, ja kieltäytyy aluksi tunnustamasta tyttärensä unelmia ja tarpeita. Elokuvan onnellinen loppu, jossa Ariel saa omakseen prinssi Erikin, kertoo enemmän isän ja tyttären tekemästä sovinnosta kuin itse hääjuhlista. Triton on kiehtovasti piirroselokuvaa varten luotu hahmo: H.C. Andersenin samannimisessä sadussa (1836) isä ei puutu lainkaan tyttäriensä kasvatukseen, vaan delegoi tehtävän omalle äidilleen. Vanha isoäiti taas kannustaa aktiivisesti siskoksia etsimään paikkaansa omassa maailmassa, kokeilemaan erilaisia asioita ja lähettää heistä jokaisen vierailemaan veden pinnalla. Tätä molemminpuolista luottamusta ei Disneyn tulkinnassa näe, ja auktoritäärinen isä tuntuu itsessään lisäykseltä, joka lähestyy stereotyyppistä luonnehdintaa.

Dokumentin jälkeen katsoin jossain vaiheessa Mulanin (1998) uudestaan ja hieman järkytyin. Mulan pelastaa koko Kiinan, mutta ei salli itselleen iloa tuntea ylpeyttä saavutuksesta, ennen kuin hän on vienyt todisteet isälleen ja saanut tältä hyväksynnän teoilleen. Mulan perustuu muinaiseen kiinalaiseen runoballadiin, ja useimmissa löytämissäni käännöksissä kuvaillaan, ettei Mulan edes kuullut vanhempiensa kutsuhuutoa marssiessaan sotaan isänsä puolesta. Tehtyään määrätietoisen päätöksensä Mulan ei siis välittänyt vanhempiensa näkemyksistä, tai tarkemmin ilmaistuna, ei antanut niiden määritellä tekojensa arvoa. Toki alkuperäisessäkin tekstissä Mulan meni sotaan isänsä puolesta, mutta Disneyn käsittelyssä tästä suhteesta tuli kompleksinen ja jo lähtökohtaisesti syyllisyydellä ennemmin kuin kunnialla maalattu.

Aloin lähestyä etsimääni. Miksi näinkin uusissa elokuvissa käytettiin, vastoin niiden alkuperäisiä tekstejä, äkkiseltään kovin vanhahtavalta vaikuttavaa isähahmon roolikuvausta? Mitä varten isä "keksittiin" näihin elokuviin ja istutettiin tarinan kannalta keskeiseen rooliin? Mitä tämä isähahmo ilmensi?

Isä peittelee Alicen. (Alice in Wonderland, 2010)

Sain selville, että olin havainnoinut jotain Disney-elokuville hyvin ominaista: vuosikymmenestä toiseen hallitsevan ja vallitsevan isähahmon. Mitä enemmän katsoin Disney-elokuvia, sitä useammin isän hahmo kiinnitti huomioni. Voisi jopa väittää, että isähahmo on olennainen, erottamaton ja luontainen osa Disney-elokuvaa. Tämä ei toki päde kaikkiin elokuviin, mutta ainakin hyvin merkittävään ja tunnettuun osaan. Ilokseni myös havaitsin, etteivät Disney-miehet olleet samalla tavalla puhkianalysoituja kuin muut Disney-aiheet. Jälkeenpäin tein vielä huomion, että jopa elokuvatutkimuksessa yleensä isähahmot olivat enemmän tai vähemmän jääneet statistin osaan. Annoin itselleni vapaat ohjat. Kuka tai mikä, minkälainen oli Disney-isä?

Vastaus on tietenkin, että Disney-isä on monia asioita. Osassa elokuvista isä kuvataan "perinteisesti", eli viktoriaaniseen arvomaailmaan nojautuen. Viktoriaanisella aikakaudella yhteiskunta teollistui. Aikaisemmin perheen pää, isä, oli esimerkiksi viljellyt kotonaan perheen kanssa, mutta lähti nyt mennäkseen töihin yleensä tehtaaseen. Kodeista tuli "naisten valtakuntia", sillä niistä huolehtiminen jäi kokonaan perheen äidin (ja yleensä tyttären) vastuulle. Isästä tuli täten linkki perheen ja ulkopuolisen maailman välille. Isä vastasi tuloista, äiti huolehti lapsista, joilla puolestaan oli oma, entisestään täsmentynyt roolinsa nuoresta iästään johtuen. Tämä on se perhemalli, joka hengittää yhä sitkeästi, joka on yli vuosisadan mieltänyt miehet toiminnallisiksi ja naiset hoivaaviksi. Tähän perhemalliin ja sen sisäiseen roolitukseen perustuen on esimerkiksi tuotettu lukemattomia Hollywood-elokuvia.

Jos asia kuitenkin olisi niin yksiselitteinen, olisi tutkimus varmaan jo valmis. Pitkälti jokaisessa Disney-piirretyssä on kuitenkin myös yksityiskohtia, jotka kytkeytyvät saumattomasti aikaan, jolloin elokuva on tehty. Esimerkiksi, Lady and the Trampissa (1955) vanhemmat koirat Tupsu ja Jalo tulevat kosimaan Kaunotarta sen jälkeen, kun tämä on viettänyt romanttisen yön Kulkurin kanssa, ja viettelijä itse on haihtunut tuhka tuuleen. Lapsena en ymmärtänyt kohtausta laisinkaan. Sen sijaan pohdin, miksi Kaunottaren olisi pakko astua avioon kenenkään kanssa. Vastaus on hyvin yksinkertainen: 50-luvun Amerikassa olisit menettänyt kasvosi ja statuksesi, jos olisit synnyttänyt aviottoman lapsen (ja koska Kaunotar saa pennut elokuvan lopussa, ei ole epäilystäkään siitä, mitä tuon nimenomaisen yön aikana tapahtui). Jo nimi Tramp on halventava ja kevytkenkäinen, sillä nämä nuorukaiset pystyivät silmänräpäyksessä tuhoamaan nuorten naisten elämän.

Tästä lopulta kasvoi se näkökulma, jonka avulla halusin keskustella Disney-elokuvista: niiden kontekstin kautta. Varsinkin varhaisemmissa Disney-elokuvissa on tulkittavissa runsaasti historiallisia, sosiologisia ja kulttuurisia viitteitä, jotka samalla avaavat elokuvan sisältöä aivan uudella tasolle. Eikä kirjoja tarvinnut sulkea pois: päinvastoin, verrattaessa kirjaa elokuvaan on mahdollista nähdä konkreettisesti, miten käsitykset eri asioista muuttuvat. Mikä kiehtovinta, Disneyn kohdalla isähahmo on toistuva muutoksen tai adaptaation "uhri". Usein pelkästään isähahmon asettelua muuttamalla elokuvan sävy muuttuu toisenlaiseksi ja isän avulla saatetaan keskustella tai kiinnittää huomiota aikalaishuolenaiheisiin tai asenteisiin. Esimerkiksi Thomas O'Malley pariutuu suvereenisti yksinhuoltajaäidin kanssa tekemättä lainkaan numeroa tämän jo ilmiselvästi mennneestä siveydestä (The Aristocats, 1970) ja pienen Simban kasvattaakin menestyksekkäästi yhden sijasta kaksi isää yhdessä (The Lion King, 1994).

Baelfire ja isänsä Rumplestiltskin. (Once Upon a Time, 2011-)

Ehkä vielä kiinnostavampi huomio on se, etteivät Disneyn varhaisimmat isähahmot aina kestä uudelleentulkintaa: ne on luotava uudestaan. Näin käy esimerkiksi Bambin jatko-osassa Bambi II (2006), jossa aikaisemmin etäinen, viisas, hienostunut ja vetäytyvä Uljas, Bambin isä ja metsän prinssi, onkin yhtäkkiä huumorintajuinen ja leikkisä kujeilija. Isän hahmoa täytyy muokata, jotta se säilyisi tunnistettavana ja samaistuttavana kohdeyleisölle, eli nykylapsille. Sodanaikainen, poissaoleva patriootti-isä, mitä ensimmäinen 40-luvun elokuva luonnehti, ei omaa enää paikkaansa nyky-ympäristössä, missä isät osallistuvat aktiivisesti lapsista huolehtimiseen. Tämä havainto vei innostukseni etenkin Disneyn ensimmäisten elokuvien suuntaan (viimeinen Walt Disneyn itsensä tuotantoon hyväksymä elokuva oli The Aristocats). Disneyn elokuvia markkinoidaan "ajattomina" ja "ikuisia arvoja heijastavina", vaikka tämä ei ole aivan totta. Toisaalta lapsi saattaa ostaa tämän ajatuksen, ja imeä elokuvien arvomaailmaa osaksi omaa todellisuuttaan. Siten vanhatkin arvomaailmat (esimerkiksi sellaiset, joissa isä päättää koko perheen asioista) elvytetään yhä uudelleen osaksi nykyaikaa. Tässä yhteydessä mainitsemisenarvoista on myös Disneyn tämänhetkinen live-action -filmatisointibuumi ja sen isyyskuvaukset, jotka mielenkiintoisella tavalla poikkeavat tyystin Bambi II:n kaltaisista, yksinomaan lapsille markkinoiduista elokuvista. 

Lewis Carroll ei koskaan maininnut Alicen isää (Alice in Wonderland, 1865), eikä isää niin ikään käsitelty Disneyn piirroselokuvassa (Alice in Wonderland, 1951). Sen sijaan Tim Burtonin ohjaamassa vuoden 2010 elokuvassa isän ja Alicen suhde näytetään läheisenä, ja se myös määrittää tarinan juonen kulkua. Vaikka nyt parikymppinen Alice pääsee pakenemaan epäsuotuisaa avioliittoa, kasvaa vahvaksi ja itsenäiseksi naiseksi ja oppii taistelemaan, on hämmentävää lopettaa tarina siihen, että kaiken koettuaan Alice tekee päätöksen jatkaa isänsä jalanjäljissä, sen sijaan, että jatkaisi löytämäänsä omaa polkuaan. Samanlainen pettynyt tunne tulee myös elokuvan jatko-osasta Alice Through the Looking-Glass (2016), jonka keskeinen motiivi piilee Mad Hatterin surussa ja turhautumisessa, sillä tämä ei ole koskaan onnistanut täyttämään isänsä toiveita "kunnon" pojasta seuratessaan ensisijaisesti omia kykyjään ja kiinnostuksenkohteitaan. Keväällä julkaistu Beauty and the Beast (2017) taas tarjoaa ensi kerran selityksen Hirviön hirviömäisyydelle: tämän isä kasvatti tästä hirviön.  Hirviöisä on myös Prinsessa Auroran isä, despoottikuningas Stefan elokuvassa Maleficent (2014). Tuhkimon isä ei niin ikään jää huomiotta, vaan tuntuu jopa osasyylliseltä tyttärensä kurjuuteen (Cinderella, 2015).

Jo isän ja pojan fyysinen asettelu on tyystin erilainen verrattuna ensimmäiseen elokuvaan. (Bambi II, 2006)

Disney-isä kuulumisiin!